Huikea. Jos sen voi yhteen sanaan tiivistää, huikea.

Selvisi mm. Että kadulta hedelmäkojuista löytyvät pitkät puukepit ovat myös hedelmiä ja että Shanghaista löytyy alueita, joilta et löydä yhtäkään turistia. Seilasin tuuliajolla myös kielellisesti ja käytin kahden päivän aikana enemmän kiinaa kuin viimeisen kahden kuukauden aikana. Tämä siksi, koska leijonosa kanssaeläjistä jotka tavoittelivat kielellistä kanssakäymistä puhuivat vain mandariinikiinaa. Toisen päivän jälkeen tuntui että ensimmäistä kertaa puoleen vuoteen koin olevani täydellisellä tuuliajolla kaikesta tutusta ja turvallisesta, jota olen tähän asti kokenut. Koin kiitollisuutta ympäröivistä ihmisistä, jotka kaikesta kielimuurista ja kulttuurierosta huolimatta ottivat vastaan kuin perheenjäsenen. Koin ensimmäistä kertaa ikävöiväni Suomeen. Ja tismalleen samaan aikaan koin, etten ole koskaan ollut onnekkaampi.

Tapasin jo kuukausia taaksepäin koulukaverini Sofian ja hän kutsui viettämään uutta vuotta perheensä tykö. Teknisesti ottaen Tianman kaupunki on osa Shanghaita jos kartasta kurkistelee Shanghain rajoja, mutta omalta kampukseltani Sandasta on sinne noin 50 km. Myös keskeltä Shanghain keskustaa matkaa on 30 km ja jos paikallisilta kysyy, he sanovat että paikka ei ole enää osa Shanghaita.

Tagitin karttaan Tianman vuoren, sillä Sofian perhe asui sieltä ihan kävelymatkan päässä ja voin vakuuttaa, että se oli todella käymisen arvoinen.

Seikkailuni alkoi Qibao Roadin ruokalan nuudelikeitolla verikimpaleilla ja ankansuolilla höystettynä, mutta Oululaiseen rössypottuun tottuneena annos herätti vain hilpeyttä ja täpötäyden masun.

En osannut odottaa laisinkaan millaiseen paikkaan saavun, joten ennen lähtöä tuumasin tovereille (puoli)vitsillä, että odotan vähintään alkuasukaskylää tai maaseutua, savimajoja, ehkä parin vuohen uhraamista muinaisille jumalille ja kylmiä öitä lämmittämättömissä taloissa.

Suurin järkytys kaukaiselle metroasemalle tullessa oli se, että otimme taksin, joka kyyditti meitä vielä 20 min ajan Sofian kotiin. Joka siis ei vielä järkyttänyt. Olen nähnyt takseja. Mutta viimeiset 10 minuuttia todella ajoimme keskellä maaseutua, keskellä savimajoja ja lahoavia tiilitaloja ja mietin että tästä reissusta tuli ehkä kertarysäyksellä jännittävämpi ja minne olen itseni tällä kertaa puskenut...

Kun yhtäkkiä taas paiskauduimme kaupunkialueelle.

Sofia asuu kivalla kerrostaloalueella tätien, setien, mummien, vaarien, serkkujen, siskojen, veljien, isin ja äidin kanssa. Naapurista löytyy ensimmäiset sukulaiset, tien toiselta puolen seuraavat ja seuraavasta korttelista kaikki loput. Uudeksi vuodeksi jokainen oli tullut viettämään laatuaikaa perheensä kanssa, joten tapasin jokaisen mummun, vaarin, setän, tätin, siskon, veljen, serkut ja vanhemmat ja koiratkin vielä siihen päälle.

Satuin valitsemaan sopivasti sellaisen perheen jossa viettää uutta vuotta, missä perheen isä sattuu olemaan ammatiltaan ravintolakokki ja on aiempina vuosina tehnyt televisiossa kokkihommia, joten hän osaa uusimmat, hienoimmat, trendikkäimmät ja, pardon my french, hitto soikoon maukkaimmat ruuat mitä olen tähän mennessä syönyt Kiinassa!

Uuden vuoden päivällisellä oli mereneläviä aasta ööhön, joille vain muutamille osasin antaa nimen, sammakkoa, dippikastikkeita ja pähkinöitä.

Jokaisella tauolla mitä pidimme ruokailujen välissä nassuttelimme pähkinöitä, siemeniä ja hedelmiä. Nälkäkuolema ei ollut ainakaan koputtelemassa olkapäätä. Lisäksi Sofian vanhemmat yllättivät täysin ja halusivat antaa myös mukaankin lahjoja, ruokaa ja teetä.

Katala luonto oli tehnyt tepposet ja muutama viikko taaksepäin katuojasta oli löytynyt kylmettymästä koiranpentu, jonka emo oli menehtynyt. Sofian perhe oli pelastanut pennun ja pentu hauskuutti koko perhettä vasta opetteluvaiheessa olevilla motorisilla taidoilla.

Hipsimme käymään ulkona polttamassa pikkusiskon kanssa parit tähtisädetikut ja katselemassa ilotulituksia. Palasimme sisälle opettelemaan miten tehdään oikeaoppisesti dumplingseja ja sain kehuja, kun tein niin reippaasti niin nättejä nykeröitä. Jee hyvä minä.

Hetki lepiä, hassuja faceswappeja ja keskiyön kiipeilyreissu.

Tässä vaiheessa elämää tuli sellainen olo, että on jossakin syvällä Kiinassa. Niin pimeitä katuja, etten ole ennen yhtä pimeitä katuja nähnyt, ei yhtäkään turistia missään ja rapistuvia vanhoja taloja keskiyön pimeydessä. Jos en olisi ollut Sofian kanssa, en olisi tohtinut ottaa oikoreittejä mistään, kun pimeys vain tuntui nielaisevan kaiken.

Kävelyreissu kuitenkin palkittiin, kun saavuime Tianman vuorelle ja tallustimme ylöspäin kohti pientä Buddhatemppeliä. Väkeä oli kuin pipoa, tunnelma tiivis ja jokainen oli saapunut vuorelle hakemaan onnea uudelle, alkavalle kukon vuodelle. Sieltä mistä löytyi tulta, ympäristö näytti tunnelmalliselta ja hämyiseltä.

... Ja siellä missä oli pelkkää polkua, oli olo kuin korealaisessa kauhuelokuvassa.

Ilta päättyi siihen, että painuimme Sofian kanssa vierailemaan kotimatkalla hedelmäkojussa ja Sofia kysyi, olenko koskaan maistellut sokeriruokoa. Vastasin, ettei mitään käsitystä mitä se edes on. Paitsi että siitä saa rommia. Ja tällä ei ole varmaan tekemistä rommin kanssa.

Hedelmäkaupan nuorimies kuori yhden näyttävän oksan, pätki pikkuisiksi ja pääsimme imeskelemään tätä erikoista hedelmää Shanghain uudenvuoden yössä.

Sofia antoi uskomattoman ihastuttavan yöasun (yöt ovat kylmiä)

ja nukuimme pitkään seuraavaan aamuun mukavasti lämpöpeiton alla, kunnes heräsin (sattumaako?) kukon lauluun. Seuraavana päivänä meitä odotti puutarhat.

Kirjoitan toisen osuuden seuraavasta päivästä blogiini myöhemmin. En siksi, että olisin jäätävän nerokas bloggaaja, joka haluaa pitää lukijat koukussa ja palaamaan blogiin vielä myöhemmin, vaan siksi että olen laiska ja lisäksi nilkkojani jo hieman potkitaan, että pitää lähteä lounaalle ihan nyt. Vartin päästä masuani odottaa hotpot ja uudet kiinalaiset kaverit.

Pitkät merkinnät vie aikaa ja saattaa olla että seuraavan osan kirjoitan parin päivän päästä. Jos haluatte kuitenkin ensimakua, niin seuraavassa kirjoitelmassani kerron miten löysin puutarhasta dinosauruksia. Rawr!