Australia oli ihan kaikkea, mitä kuvittelinkin sen olevan ja vielä enemmän. Vaaleita rantoja, aaltoja, komeita surffaripoikia ja vain yksi jalkaan kiinni hyökännyt meduusa, eikä sekään ollut kuolemaksi.

Luontoa, tuhisevia koppakuoriaisia, eläintarhoja ja aquariumeja. Fish and chipsejä, lämpöä, suoraan pään päältä porottava aurinko ja tuoreita paikallisia hedelmiä joka aamupalaksi.

Perhetapaaminen ensimmäistä kertaa 16 vuoteen.

Aika tuntui monelta osin pysähtyneemmältä. Ihmiset mönkivät paikasta toiseen hitaammin, moikkaavat leppoisasti kaikki naapurit ja toisinaan istahdamme vaikka alas. Ihan vain koska voi ja käydä vaikka kävelemässä paikallisen vesilaitoksen padon päällä.

Palasin takaisin Kiinaan tammikuun alussa ja Shanghai toivotti tervetulleeksi aamuyöstä kauhuelokuvasäätilalla. Varmistin taksissa parikin kertaa turvavyötä kuskin kaahaillessa kuin kaistapää pitkin moottoritietä. Matkassa, jossa tuulilasinpyyhkijät olivat kuin hassu koriste viuhumassa näkökentässä jostain kummallisesta merkityksettömästä syystä, sillä etulasin läpi näkyi vesisateen johdosta pelkkää utua vaikka miten pyyhkijät vispasivat sadetta sivummalle. Edessä ajavien autojen höttöiset punaiset valot olivat muistutuksena, että saatamme todella olla yhä liikenteen seassa. Kaivelin lompakosta Jinhai Roadilla Malesian ja Australian valuutan joukosta jo melkein unohtuneet yuanit ja tiputtelin märillä käsillä kolikoita pitkin sekä poikin. Kampus oli tulvan vallassa, kahlasin nilkkoja myöten takaisin kotiin ja epäilen että saan tennarit kuiviksi seuraavan kerran ehkä maaliskuussa. Lämmitys ei ollut päällä, huone oli kylmä ja lämminvesivaraaja jumissa.

Silti olin yhtäkaikki kotona.

Täällä kaikki tuoksut ovat tuttuja omassa tilassa, omassa rauhassa. Kaapista löytyy pähkinäjemma, jonka voi nassutella naamariin tarvimatta pelätä nälkäkuolemaa. Istuskelin vain hetken hiljaa oman vuoteeni päällä, viitsimättä katsoa kelloa näyttääkö se ehkä todella myöhäistä iltaa, vai ehkä todella aikaista aamua ja rapistelin cashewpussukkaa hiljaisessa dormissa. Imin itseeni tuoksua, josta tiesin etten kohta enää haista sitä, koska siitä tulee taas osa itseäni. Mietin missä kohtaa Kiina alkaa ja missä Emma loppuu. Mietin milloin lakkasin kutsumasta paikkaa huoneeksi ja milloin siitä tuli koti. Mietin onko muumeja todella olemassa.

Shanghaihin paukahti talvi ankaralla kädellä, mutta pääsin nauttimaan kauniista, aurinkoisesta selkeästä kelistä. Sää voi olla kirkas, eikä näytä puoleksikaan yhtä harmaalta kuin Suomen marraskuu koskaan, mutta jos seisot paikallaan yli kolmen minuutin ajan jääkylmässä tuulessa, et enää tunne jalkoja. Talvi on hyvin toisenlainen kuin mihin on Pohjoismaissa tottunut. Sääennuste näyttää lämpötilan olevan 5 asteen paikkeilla, mutta tuuli on niin hyytävä, että repii lämmön sielusta asti. Sain aika hyvän kuvauksen mikä ero tällä kelillä on Suomen -20 pakkasasteeseen. Se on se, että ulos mennessä Suomessa palelee ja nipistelee ihoa, mutta sisältä tuntuu lämpimältä. Täällä iho tuntuu lämpimältä, mutta luissa ja ytimissä palelee.

Vietän viimeistä viikonloppua ennen työharjoittelua vierailemalla sirkuksessa, joka on Shanghaissa ehdottomasti käymisen arvoinen elämys. Sirkusta esitetään joka päivä ja silti katsomo oli täys.

Vierailin kahviloissa, jonne voi mennä rutistelemaan pehmoleluja huonoina päivinä ja parempinakin päivinä juomaan herkkujuomia sööteistä kupeista. Koska Duriankokeilu666 kosketti sieluani sellaisissa sfääreissä, että vähemmästä heikottaa, kokeilin myös durianjäätelöä. Mansikkajäätelöllä. Ja mangosorbetilla. Marjoilla. Ja kauniilla kupilla. Silloin ei pelottanut ihan yhtä paljon, kuin ottaa durianjäätelö raakana, vaikka kyllä yhä pöytään tullessa nuuhkin epäluuloisena palleroita. Ja jätskiannos yllätti siinä määrin, että rohkaisen näin ollen muita Linnunradan matkaajia: kannattaa kokeilla.

Lähdin reippaasti muiden vaihtareiden kanssa seikkailemaan hyvin levätyn viimeisen vapaan viikonlopun jäljiltä toimittamaan viisumipapereita työharjoitteluun liittyen ja ... Kenenkään tietoja ei löytynyt koneilta. Ja joskus käy näin. Koska Kiina. Eli vielä emme pääse aloittamaan, ennen kuin kaikki paperit on kiltisti toimitettu oikeaan paikkaan.

Toinen vapaa viikko.

Testailin uusia hämmentäviä jälkiruokia, kuten yrttihyytelöpalasia lämpimässä kookoskeitossa punaisilla, makeilla pavuilla, töllistelin nähtävyyksiä ja ilahduin ylemmän keskiluokan sikaribaarielämyksistä.

Viimeinen viikonloppu ennen töiden alkamista on nyt vietetty, joten nyt maanantaina hyvin levänneenä—

Piu pau rosvosektori!

Kuumetta 38.4 astetta heti maanantaiaamuna, joten ilmoitus työpaikalle ja opettajalle. Sain kehoituksen jäädä kotiin lepäilemään, koska sairaalaan on pitkä matka ja tartuttaisin matkalla vain kaikki muut. Perusflunssaa on liikenteessä, joten turha edes huolestua.

Tänään elämme jälleen uutta viikonloppua, istun edelleen lepäilemässä, katsonut kohta koneelle ladatut He-Manit ja syönyt kaikki noitatohtorilääkkeet ibuprofeiinien lisäksi mitä kiina vain on kehoittanut äpöstämään flunssaan. Viikko sairastelua myöhemmin heräsin aamusta ensimmäisenä siihen ajatukseen, että olen oikeassa paikassa. Oikeassa tilassa, oikeassa ajassa. Aika tuntui ikäänkuin pysähtyvän siihen pisteeseen, tai ehkä pysähdyin vain itseeni. Kävelin rappukäytävällä hakemaan aamuteehen vettä ja mietin, että usein kaipaa jotakin, mitä ei sillä hetkellä ole. On ikävä ihmistä, jotain paikkaa, jotain tilaa, jotain tuntemusta, jotakin mennyttä. Voi myös olla ikävä jotakin tulevaa, joka ei oikeastaan ole edes todellisuutta, pelkkä päiväuni jota toistaa kerta toisensa jälkeen päänsä sisällä, kunnes uskoo sen olevan lähes yhtä todellinen kuin muu maailma ympärillä.

Olen aina pitänyt aamuista. Niissä on toisenlaista tyyneyttä ja rauhaa, kuin illan viimeisissä tunneissa. Aamulla usein kertaa samoja asioita kuin illalla ennen nukahtamista, mutta aamusta niiden edestä on hälvennyt sumuverho ja moni ongelma tuntuu vähäpätöisemmältä ja päätökset selkeiltä. Juuri nyt henki ei kulje ja lihaksia särkee liikkumattomuus ja toisaalta myös kehosta paennut kuume. Silti fyysinen tila tuntuu juuri omalta. En kaipaa tänne mitään enempää, en vähempää. En toista ihmistä seuraksi, enkä enempää yksinäisyyttäkään. En toiseen maahan, aikaan tai paikkaan. Yleensä saman tunteen löytää sisältään nopeasti, mutta näihin päiviin tunne tärähti kuin Batman kattoikkunasta, kutsumatta ja erityisen yllättäen. Se on seurannut omituisena viittana mukana, eikä rapise pois vaikka unohdankin sen hetkeksi.

Maailmassa on monta asiaa mistä olla kiitollinen. Kuten siitä, että Roos on urheasti tuonut milloin maailman parasta kalakeittoa takeawayna suoraan ovelle, milloin surrutellut uudella hienolla sauvasekoittimellaan huippuhyvät tomaattikeitot.

Tai kiitollinenhan voi olla myös siitä, että tästä alkaa kolmannen kerran \o/ viimeinen viikonloppu ennen työharjoittelun alkamista.

Heh. Ei lisättävää.

Vielä hetki Australiaa fiilistellen

Emma 爱玛